Kreikan kielestä peräisin olevaa sanaa "canon" käytetään paitsi taidehistorian terminologiassa myös uskonnollisessa retoriikassa. Canon säännöstöinä heijastaa sen aikakautta.
Käyttöohje
1
Kaanonin sanastoalan määritelmässä sanotaan, että tämä on joukko tietyllä alueella hyväksyttyjä perussäännöksiä. Taiteen suhteen se kuvaa vallitsevia normeja, kuvien luomiseen käytettyjä tyylitekniikoita. Muinainen Egypti on yksi ensimmäisistä sivilisaation historian esimerkkeistä, jolloin taide oli täysin sääntöjen ja lakien alainen. Tämä kulttuuri loi teoksia (maalaus, veistos, arkkitehtuuri), joita ei ollut tarkoitettu esteettiseen nautintoon. Kaikki monumentit olivat osa uskonnollista toimintaa ja niiden tarkoituksena oli varmistaa maallisen elämän pyhä yhteys taivaalliseen ympyrään. Kaatoneista poikkeaminen tarkoitti yhteyden katkeamista jumalallisen ja profaanisen välillä. Siksi työkaluja ja tekniikoita parannettiin, ja kaanoni pysyi ennallaan.
2
Nuoremman kulttuurin edustajat - kreikkalaiset, joita puolestaan voidaan pitää eurooppalaisen sivilisaation kehtoina, arvostivat egyptiläistä taidetta. Joten Platon ja Aristoteles pitivät Egyptin tyypillistä ihmisen tasomaista kuvaa oikeana, jonka avulla voit nähdä asiat lähellä todellisuutta ja perspektiivi - petollinen. Muinaiskreikkalainen kuvanveistäjä ja taideteoreetikko Polycletus harkitsi Egyptin kaanoneita ja loi teoksia, joista tuli Euroopan esteettinen ideaali useiden vuosisatojen ajan.
3
Kristinuskon synty syntyi sanan "canon" merkitykselle pyhiin teksteihin perustuvilla maailmankatsomuksen periaatteilla. Kapeassa merkityksessä kaanoni on ekumeenisen neuvoston asetus, jossa tunnustetaan pyhiksi tietyt kirjat, symbolit, kirkon rakenne, palvonnan järjestys ja tietty elämäntapa. Uskonnollisessa perinteessä kuvataiteen standardit ovat kirkon yleisten määräysten alaisia. Tällainen tulkinta johtaa kaanonin käsitteen huomattavasti sen esteettisen ymmärryksen ulkopuolelle kauniin ideaalina: puhumme pyhyyden ilmaisusta tietyllä kuvaustavalla. Joten renessanssiin saakka, kuvakemaalauksella vältettiin tarkoituksellisesti naturalismia (käänteisperspektiivin ja muiden tekniikoiden avulla).
4
Renessanssi toisaalta herätti jälleen antiikin ihanteita ja toisaalta piti tärkeänä taiteilijan henkilökohtaista kokemusta. Tänä aikakautena klassismi alkoi muotoutua taiteellisena tyylinä, joka synnytti akatemian eräänlaisena pedagogisena periaatteena. Ja tänään maalari, kuvanveistäjä, muusikko tai arkkitehti alkaa näytteiden jäljentämisellä, siirtymällä vähitellen omiin tekniikoihinsa ja muotoihinsa.
5
Kotimaan ajattelussa tämän käsitteen teoreettinen ymmärtäminen alkoi vasta 1900-luvulla. Filosofi A.F. Losev kutsui kaanonia "kvantitatiivisesti rakenteelliseksi malliksi" tietyn tyylin teoksesta, joka puolestaan ilmaisee tietyn sosiohistoriallisen todellisuuden. Semiotik Y. M. Lotman väitti, että kanoninen teksti (ja semiologian tekstin käsite - merkkijärjestelmien tiede - tulkitaan laajasti) on rakenne, joka ei ole verrattavissa luonnollisen kielen kanssa, vaan päinvastoin, tuottaa tietoa. Eli kaanoni muodostaa taiteilijan tyylin, kielen.
