Sosiaalipolitiikkamalli on joukko välineitä, joita valtio käyttää sosiaalisten kysymysten ratkaisemiseen. Tällainen malli perustuu pääsääntöisesti tiettyyn opiin, joka eroaa valtion vaikutusvallan ja sosiaalisen tilan vaikutuksesta. Sosiaalipolitiikkamalleille on useita luokituksia, ja kukin niistä kuvastaa yhtä sosiaalisen suunnan näkökohdista.
Sosiaalidemokraattiset, konservatiivit, liberaalit ja katoliset mallit
Sosiaalipolitiikan mallien lukumäärästä poliittiset tutkijat eivät ole vielä ilmaisseet yksiselitteistä mielipidettä. On olemassa useita luokituksia, joita kutakin pidetään yhtä totta. Seuraavaa luokitusta voidaan kuitenkin pitää eniten käytettynä. Hänen mukaansa sosiaalipolitiikassa on 4 mallia: sosiaalidemokraattinen, konservatiivinen, liberaali ja katolinen.
Keskeinen kriteeri näiden mallien arvioinnissa on todennäköisyys löytää positiivinen ratkaisu kahteen ongelmaan: työllisyysongelmiin ja köyhyysongelmiin.
Sosiaalidemokraattisessa mallissa huomio kiinnitetään tulojen sosiaaliseen uudelleenjakoon veropolitiikan avulla. Ja myös väestön työvoiman työllisyydestä.
Konservatiivisessa mallissa painotetaan huomattavasti työllisyyttä, mutta sosiaalista uudelleenjakoa ei pidetä tärkeänä. Tässä mallissa ”työssäkäyvien köyhien” ilmiö on selvin.
Liberaalille mallille on ominaista alhainen työllisyysaste, mutta melko korkea sosiaalinen uudelleenjako.
Katolisessa (sitä kutsutaan myös latinaksi) mallissa sekä työllisyydestä että sosiaalisesta uudelleenjaosta valtio kiinnittää hyvin vähän huomiota.
Beveridge- ja Bismarck-mallit
Toinen yleisesti käytetty luokittelu on Euroopan yhteisön (EU) komissio. Tässä luokittelussa erotetaan kaksi sosiaalipolitiikan päämallia: Beveridge ja Bismarck.
Bismarck-mallille on ominaista tiiviin yhteyden luominen sosiaalisen suojelun tason ja ammatillisen toiminnan menestyksen välille. Tässä tapauksessa sosiaalietuudet toteutetaan vakuutusmaksujen muodossa. Toisin sanoen sosiaalinen suojelu tässä mallissa ei ole riippuvainen valtion budjetista.
Beveridge-malli perustuu oletukseen, jonka mukaan jokaisella henkilöllä, riippumatta jäsenyydestä aktiiviväestössä, on oikeus turvallisuuteen (vaikkakin minimaaliseen) sairauden, vanhuuden tai muunlaisten resurssien rajoittamisen tapauksessa.
Tällaisen järjestelmän rahoitus tapahtuu veroilla valtion talousarviosta. Ja tässä tapauksessa kansallisen yhteisvastuun periaate ja jakavan oikeudenmukaisuuden käsite pannaan täytäntöön.
