Vaalit ovat minkä tahansa demokraattisen valtion keskeinen instituutio. Oikeus valita ja tulla valituksi vahvistetaan perustuslaillisesti. Kukaan ei kuitenkaan oikeuta pakottamaan äänestäjiä tulemaan äänestyksiin. Siksi näyttää siltä, että vaaleja ei tarvita.
Venäläiset katoavat halusta tulla äänestyksiin, koska vuosittain samat ihmiset, joilla on sama politiikka, ovat viranomaisten ohjauksessa. Ja oppositio, joka on menettämässä kiihkeyttä taisteluissa ainakin yhdestä muusta duuman paikasta tai alueellisesta lakiasäätävästä edustajakokouksesta, herättää myös luottamusta harvoihin. Poliitikot, jotka ilmestyvät ajoittain, ovat edelleen kaukana ihmisistä poikkeuksellisilla tai päinvastoin arkipäivän ohjelmilla. Ja he eivät puhu ihmisiin, vaan kansalaisyhteiskuntaan. Kimera, joka esiintyy vain niiden ihmisten tulehtuneessa tietoisuudessa, jotka yrittävät koota tämän yhteiskunnan jo nuoruudesta lähtien ja toteuttavat vaalipolitiikkansa: eivät liittyneet puolueeseen (liike) - eivät luopuneet istunnosta tai menettäneet työpaikkansa. Hän ei mennyt äänestyksiin - hävisi, ei, hän heitti äänestyskierroksensa "vihollisille".
Mutta itse asiassa kansalaisyhteiskunnan tulisi koostua ihmisistä, jotka menevät tietoisesti äänestyksiin äänestääkseen siten kansalaisasemaansa. Kuitenkaan ei ole todellista voimaa, joka kykenee kestämään tämän kaikilla voimatasoilla syntyneen törkeän tilan. Siksi, koska ehdokas ”kaikkia vastaan” on kauan poistettu äänestyskierroksista, äänestysprosenttiprosentti vaalissa mukautetaan jatkuvasti ja tasaisesti alaspäin. Osoittautuu, että vaalit ovat myös kimeeria? Vai onko vain maassamme sellaisen politiikan toteuttaminen, että yksittäinen kansalainen ei voi päättää mitään, ellei hän liity joukkoon (ei kansan, etenkin yhteiskunnan), joka puolustaa puolueita tai ehdokkaita? Ja väkijoukko - koska harvat äänestäjistään todella ymmärtävät niiden ohjelmien (ei ennakkovaalien, vaan todellisten), joiden nimet on ilmoitettu äänestyskierroksissa.
Länsimaissa, jotka tunnetaan vanhimmista perustuslakeista, etualana ei ole persoonallisuus, vaan juuri puolueohjelmat, joiden lukumäärä on rajoitettu ja minimoitu. Euroopalle on opetettu katkeraa kokemusta: tiedetään, kuinka poliittinen harppaus päättyi 1900-luvun alkupuolella. Tässä suhteessa Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa kaikkea säädellään lopullisesti: kaksi osapuolta - joko tai joko - mikään niistä ei ole lopullinen totuus. Ja siksi on olemassa mahdollisuus, että seuraavan kerran toinen, yhtä epätäydellinen, mutta nähdä maan poliittisen kurssin tulee valtaan hiukan eri näkökulmasta. Tällä tavoin ylläpidetty valtion politiikan tasapaino antaa näille maille selviytyä kasvavasta mielenosoituksesta, joka on valitettavasti väistämätöntä jopa kaikkein lakia noudattavassa yhteiskunnassa.
Joten vaalit ovat tietenkin tarpeen. Ainakin illuusiona, että kaikki voi silti muuttua parempaan suuntaan, ei tällä kertaa, vaan seuraavalla. Siihen saakka, kunnes maassamme on todella arvoinen oppositio, jota edustaa yksi tai kaksi puoluetta, joilla on selkeä ohjelma ja todelliset tavoitteet, kansalaisyhteiskunnan ongelma ja demokratian legitiimiys ovat edelleen ratkaisematta.
