Kaikki soittimet tarvitsevat esiintyjän. Mestarin herkkien sormien alla paljastaa teoksen todellinen olemus. Ja tämä on erityisen tärkeää, kun instrumentti ymmärretään kokonaisena orkesterina.
On vaikea kuvitella, kuinka paljon hienovaraisella korvalla, teoksen ymmärtämisellä, vilkkaalla havainnolla tulisi olla kapellimestari. Tämä on mestari, joka tarttuu jokaiseen nuottiin lennossa. Hienovarainen vivahde, joka ymmärtää puutteita, seuraa näkyvimpiä dissonansseja ja vikoja kehossa, jota kutsutaan orkesteriksi. Jos pelaaja tarvitsee erillisen soittimen, niin orkesteri tarvitsee kapellimen, koska henkilölle koko orkesteri on se instrumentti, jolla upeita melodioita voidaan soittaa.
Kapellimestarit - mistä he ovat
On mielenkiintoista huomata, että kapellimestarin muoto syntyi vasta 1800-luvulla. Kuitenkin jo assyrialaisten ja egyptiläisten sivilisaatioiden varhaisissa bareljeefeissa oli kuvia, joissa yksi eräänlainen sauva hallitsi ryhmää ihmisiä, jotka soittivat soittimia. Jotain vastaavaa tapahtui antiikin Kreikassa, jossa erikoishenkilö hallitsi musiikin esittämistä käsin eleillä.
Kapellimestarin lähin sukulainen on viulujousi, koska juuri heille annettiin usein tempo soittajan tai ensimmäisen viulun avulla.
Olisi sanottava, että orkesterisuorituksen kehityksen alkuvaiheissa se ei ollut niin monimutkainen kuin nyt. Ja kapellimestari ei aina ollut välttämätöntä. Osittain teosten jatkokehityksellä ja säännöllisellä monimutkaisuksella perusteltiin kapellimestarin taidetta ja sen tarvetta.
1800-luku - aikamme kapellimestarit
Sinfonisen musiikin lisävaikeudet, soittimien määrän lisääntyminen orkesterissa vaativat, että kaikkea tätä valvoo erityinen henkilö - kapellimestari. Hän piti kädessään erityistä tikkua nahkaputken muodossa tai yksinkertaisesti rullali muistiinpanoja putkeen. Kaikille tuttu puinen keppi ilmestyi vasta 1800-luvun alussa. Wienin kapellimestari Ignaz von Mosel käytti sitä ensimmäisenä.
Se on mielenkiintoista, mutta alun perin säädyllisyyden vuoksi kapellimestari johti orkesteria yleisön suuntaan.
Esittäjien käytännössä oli perinne, että säveltäjät itse usein esittivät teoksensa. He kiersivät omalla orkesterillaan tai esittivät musiikkia pysyvässä asuinpaikassa. Tässä tapauksessa säveltäjä toimi kapellimestarina.
