Uskonto-aihe on ollut ja on edelleen kiistanalaisin ihmiskunnan sosiaalisessa, sosiaalisessa ja kulttuurielämässä. Usko välittyy joillekin äidin maidosta, kun taas toiset ovat ateisteja koko elämänsä.
Polku uskoon
Jokainen voi uskoa Jumalaan, sillä sillä ei ole välttämätöntä olla mitään erityisiä kykyjä tai kuulua erityiseen sosiaaliseen kerrokseen. Perheestä ja ympäristöstä, jossa henkilö kasvoi, hän voi olla ateisti tai uskovainen. Kukaan ei tiedä mistä ihmisen suhtautuminen uskontoon riippuu. Tämä asenne voi kuitenkin muuttua dramaattisesti koko elämän ajan, esimerkiksi kiihkeästä ateistista voi tulla papisto tai päinvastoin.
Jonkun sielussa usko on piilossa, piilossa ulkoisen epäuskon takana, ja tietyistä tapahtumista ja tapahtumista ihmisen elämässä se voi puhkeaa. Tässä tapauksessa se on pakotettu ateismi, tajuton, jota vakaa kohtalon omaisuus. Hyvin usein ihminen, joka väittää, ettei usko jumalaan, yrittää vain vakuuttaa itsensä poissaolostaan. Se on yksinkertaisesti elintärkeää hänelle, se on vastaus, suojaava reaktio. Tekeessään syntejä, ihminen kärsii omalla omatunnollaan ja vakuuttaa itsensä, että ainakin jollain tavalla perustella nämä synnit, ettei ole jumalaa, joten voit tehdä syntiä ja siitä ei tule seurauksia.
Samaan aikaan usko on tie takaisin, johtaa Jumalan luo eikä piiloutu häntä. Polku, joka ei oikeuta syntejä, mutta tunnistaa ne ja johtaa puhdistukseen niistä. Jossain vaiheessa elämäänsä, monet alkavat etsiä polkua tälle polulle eri syistä, olipa kyse sitten tyytymättömyydestä omaan elämäänsä tai tämän elämän tarkoituksen etsimiseen. Usein tällainen hengellinen tarve syntyy vasta, kun kaikki alemmat tarpeet ovat jo tyydyttyneet, mutta rauhan sielua ei ole löytynyt.
