Monarkian historia juontaa juurensa vuosisatoja. Valtaistuimen rituaalista perintöä keisarin ymmärtämisen kanssa Jumalan voitettuna pidettiin uuden historian syntynä. Mutta jo pitkään tunnetaan myös tapauksia luopumisesta kuninkaallisesta perinnöstä.
"Kuningas on kuollut - elää kuningas"
Vaikeudet ja erimielisyydet alkoivat valtiossa pääsääntöisesti kuolleen hallitsijan lähdön jälkeen. Tavallisella ihmisellä oli myöhään keskiajalla mahdotonta kuvitella, että jumalallisen hallinnan edustaja voisi jotenkin laskeutua vallankorkeuksista.
Monet yksittäiset historioitsijat ja kokonaiset koulut väittävät edelleen, miksi näin tapahtui. Eri käsitteille on kuitenkin yksi yhteinen vastaus - voimamalli.
Rooman valtakunnassa keisari ei voinut luopua omista voimistaan vain siksi, että valtaa ei siirretty pelkästään sukupolvelta toiselle. Kuten usein tapahtui, erilaisten historiallisten lähteiden perusteella, hallitsevan dynastian lapsista ei tullut valtaistuimen perillisiä.
Ja olosuhteiden ja yhden tai toisen voiman poliittisten menestysten suotuisalla yhdistelmällä ”ensimmäinen henkilö” oli henkilö, joka periaatteessa ei liittynyt valtaan.
Myöhemmin, kun keisarien sopimukset tappamisesta tai heidän kuolemansa sodassa antoivat hienovaraisia juonitteluja, alkaa ilmestyä uusi valtionhallintamalli - monarkia.
Uusi tarina
Kun monarkia oli juurtunut, sen pohjalta luotiin perustuslaki ja vastaava monarkistinen haara. Sittemmin on ilmennyt taipumus luopua vallasta, usein heidän lastensa hyväksi.
Esimerkiksi Hollannin keisari Charles V Habsburgista luopui. Hän yritti rakentaa yleiseurooppalaista Pyhän Rooman valtakuntaa, jonka idea epäonnistui ja hänen hallitsemisestaan tuli mahdotonta hänelle, ja hänen poikansa Philip tuli uudeksi hallitsijaksi.
Ja kuuluisasta Napoleon Boanapartesta tuli kahdesti Ranskan keisari ja kahdesti hänet vietiin valtaistuimelta.
Itse asiassa vakiintunut monarkinen valta on asioiden johdonmukaista siirtämistä tulevalle perilliselle lapsuudestaan lähtien. Joten se valta kulki ilman verenvuotoa, monet hallitsijat antoivat sen lapsilleen ennen hallituskauden loppua. Tätä varten perustetaan julkinen edustajakokous, joka hyväksyy keisarin tai keisarikunnan luopumisen.
Loogisesti, tällaisen vallan pitäisi loppua hallitsijan kuolemaan, mutta jotta se menisi vain yhdelle lapsista, valtionpäämies ilmoittaa virallisesti aikomuksestaan nimeäen seuraajan nimen.
Tällainen poliittinen väline - luopuminen - on ollut tiedossa monarkian perustamisesta lähtien yleisin hallintomuoto Euroopassa.
Viimeaikaisessa Euroopan historiassa, vuosina 2013 ja 2014, tapahtui vielä kaksi vapaaehtoista luopumista: Belgian kuningas Albert II ja Espanjan kuningas Juan Carlos luopuivat poikiensa puolesta allekirjoittamalla asiaa koskevat asiakirjat parlamentin edustajien läsnäollessa.
