Puheen muuttumattomat osat eroavat muuttuvista osista siinä, että niissä ei ole loppuja. Tällaisia puheosia ei voida muuttaa, ja tekstissä niitä käytetään samassa muodossa. Koulujen opetussuunnitelman mukaan niihin sisältyy puheen puhe-, osa-, adverbe-, väli- ja onomatopoeettisia sanoja.
Käyttöohje
1
Puheen virallisissa osissa on sanoja, joihin on mahdotonta kysyä. Näillä sanoilla ei ole sanallista merkitystä, koska ne eivät tarkoita objektia, merkkiä tai toimintoa. Heidän ainoa tehtävä on ylimääräinen. Niiden tarkoituksena on ilmaista esineiden, toimien tai merkkien välinen suhde sekä yhdistää ne lauseeseen ja lauseeseen. Lauseen jäsentämisessä puheen puheosat ohitetaan, koska ne eivät ole lauseen jäseniä.
Palvelun puheosat ovat:
- hiukkaset ("olisi", "onko", "vain", "ei", "vain");
- ammattiliitot ("a", "mutta", "ja", "niin että", "koska");
- prepositiot ("sisään", "alle", "läpi").
2
Osallisuus viittaa puheen itsenäisiin osiin. Voit kysyä häneltä kysymyksiä “Kuinka?”, “Mitä teet?”, “Mitä teet?”. Osaosa on verbin epämääräinen muoto, joka tarkoittaa lisätoimintoa päätoiminnossa. Osallisuudet säilyttävät verbin muodon, josta ne muodostuvat, ja yksi verbiominaisuuksista on transitiivisyys. Kuten verbi, kaukoosa voi olla refleksiivinen ja palauttamaton, ja se voi myös olla täydellisen ja epätäydellisen muodon muodossa.
Epätäydellinen näkymä tarkoittaa, että lisätoimintoa ei ole vielä suoritettu loppuun. Verbivarsista muodostetaan ala-asteinen ääniosa nykyisessä muodossa käyttämällä sufiksia "a" suihkutuksen ("hengityksen") jälkeen, loppuliitettä "I" muissa tapauksissa ("rakastava") ja "oppia" verbistä "olla" ("olla").
Täydellinen näkymä tarkoittaa, että verbi-predikaatin ilmaisema lisätoiminto päätoiminnan alkamiseen mennessä on jo ohi. Epätäydelliset ääniosat muodostetaan loppuliitteillä "in" ("syö"), "lice" ("syö"), "shea" ("tulossa") infinitiivisestä verbistä tai verbistä aikaisemmassa ajassa ja käyttämällä loppuliitettä "ripustamalla" ("kyllästynyt") refleksiivisistä verbeistä.
Sakramentin lause on olosuhde.
3
Adverbi on itsenäinen osa puhetta, joka merkitsee kohteen, toiminnan tai jonkin muun merkin merkkiä. Lauseessa adverbi voidaan osoittaa verbille, partitiiville, partitiolle, substantiiville, adjektiiville tai muulle adverbille. Adverbeilla ei ole loppuja, eikä niitä voi muuttaa. Lauseessa adverbit täyttävät useimmiten olosuhteen funktion, mutta ne voivat toimia predikaatin roolissa. Seuraavat adverbiryhmät erotellaan nimityksellä:
- toimintatapa (“Kuinka?”, “Kuinka?”), esimerkiksi: “luotettava”;
- aika ("Milloin?", "Kuinka kauan?", "Kuinka kauan?"), esimerkiksi: "kesällä", "pitkä";
- paikkoja (“Missä?”, “Missä?”, “Missä?”), esimerkiksi: “kaukana”, “kotona”;
- syyt (“miksi?”), esimerkiksi: “kuumana”;
- tavoitteet (“miksi?”), esimerkiksi: “tarkoituksella”;
- mitat ja asteet (“kuinka paljon?”, “kuinka paljon?”, “missä määrin?”, “missä määrin?”), esimerkiksi: “vähän”, “paljon”.
Erikseen venäjäksi korostetaan adverbit, jotka ilmaisevat merkin toiminnasta. Ne ovat ohjeellisia ("sieltä"), määrittelemättömiä ("jotenkin"), kyselyä ("miksi") ja kielteisiä ("ei koskaan") adverbeja.
4
Interjektiot välittävät tunteiden ja tunteiden välittämättä nimeä kohdetta, toimintoa tai merkkiä, esimerkiksi “ah”, “oh”, “vau”, “vau”, “br-r”.
5
Onomatopoeettiset sanat luodaan ilmaisemaan eläviä ja elämättömiä ääniä, esimerkiksi: “ku-ku”, “woof”, “miau” jne. Ne eivät myöskään muutu.
