Ekskommunikaatio on tiettyjen uskonnollisten uskontojen, kuten kristinuskon, juutalaisuuden jne., Löytämien uskovien rangaistustoimenpide. Menettelyyn sisältyy kirkon ulkopuolelle jättäminen tai karkottaminen sellaisenaan.
Ekskommunikaatio (ekskommunikaatio) voidaan ehdollisesti jakaa kahteen luokkaan: väliaikainen kielto osallistua kirkon sakramenteihin ja katedraalissa julistettiin ekskommunikaatio (anathema), kun henkilöllä ei ole oikeutta osallistua sakramentteihin, rukouksiin ja häneltä puuttuu viestintä uskovien kanssa. Anatheman voi poistaa vain piispa, jolla on asianmukainen auktoriteetti. Sekä tavalliset uskovat että kirkon palvelijat ovat ulkomailla. Jokaisella uskonnolla oli omat syyt kommunikointiin, mutta tärkeimmät niistä olivat epävarmat väärinkäytökset: varkaudet, haureus, aviorikos, lahjuksen saaminen tai lahjoittaminen kirkon virkaan nimitettäessä, kirkon sääntöjen rikkominen jne. Henkilöille tehtiin anathema luopumuksen ja harhaoppia vuoksi. Jos luopumus on henkilön itsensä täydellinen luopuminen uskosta, niin harhaoppi on henkilön osittaista hylkäämistä kirkon dogmista tai hänen uskonnollisen opetuksensa tulkintaa. Mutta joka tapauksessa sitä pidettiin aina synninä. Venäjällä luopumisesta uskoon verrattiin uskonnolliseen pahoinpitelyyn ja rangaistaan vankeudessa (rangaistuspalvelus, vankila tai maanpako). Myös Isänmaan petturit olivat anathemaattiset. Esimerkiksi Stepan Razin, Emelyan Pugachev, hetman Mazepa ja muut: Koska maallinen valta puolusti paitsi valtakuntaa, myös itse kirkkoa, siksi kaikki valtion vastaiset rikokset rinnastettiin kirkon vastaisiin toimiin, ja rangaistava kirkon tuomitsemisella katolisen anathemaation kautta. Koska ortodoksinen kirkko ei ole hävittänyt harhaoppia väkisin, katolinen kirkko keskiajalla tuli kuuluisaksi harhaoppisten polttamiseen kokkoilla. Euroopassa tällainen rangaistus sovellettiin ihmisiin, jotka epäilivät uskonnollisen opetuksen oikeellisuutta (Giordano Brunon tapauksessa) tai syytettiin noidasta. On syytä huomata, että noina päivinä kuka tahansa henkilö, nimettömänä irtisanomisella, saattoi tulla esiin Pyhän inkvisition tuomioistuimessa ja tuomita kuolemaan ripustamalla tai polttamalla vaakaan. Mutta jokaisella parannuksen tekevällä syntisenä oli aina oikeus vapautukseen ja mahdollisuus palata kirkon rintaan. Loppujen lopuksi syntinen ei ole tietoinen itse synnistä, vaan haluttomuudesta tehdä parannus ja korjata.
